Tapio Litmanen & Pekka Hokkanen & Matti Kojo (toim.): Ydinjäte käsissämme. Suomen ydinjätehuolto ja suomalainen yhteiskunta.

Jyväskylän yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, SoPhi 44, Jyväskylä 1999. s. 266-282

Thomas Rosenberg

Turhauttavaa teatteria

- loppusijoitusYVA Loviisa-liikkeen näkökulmasta

Johdanto

Miten luonnehtia ydinjätteen loppusijoitusta koskevaa ympäristövaikutusten arviointi-menettelyä - tätä "vuosituhannen YVA:ksi" kutsuttua ja Suomen oloissa harvinaisen mittavaa kuulemisprosessia? Onko se täyttänyt tehtävänsä, eli antanut kansalaisille mahdollisuuden vaikuttaa, kuten YVA-lain henki edellyttää? Vai olemmeko kaikki osallistuneet näytelmään, jonka lopputulos oli ennalta selvä, mutta joka kuitenkin piti viedä läpi, jotta lain kirjainta olisi noudatettu - ja hankkeen kriitikoilta olisi viimeisetkin myrkkyhampaat poistettu?

Kahden vuoden uuvuttavan YVA-prosessin jälkeen olen taipuvainen jälkimmäiseen. Lukemattomien kokousten, seminaarien, julkilausumien, kyselyjen, lehtijuttujen, haastattelujen jne. jälkeen teen välitilinpäätöstä - eikä käteen jää muuta kuin loputon väsymys. Toki loppusijoitusta vastustava kansalaisliikkeemme (1) on monin tavoin ollut menestyksellinen, mitattiinpa sitä millä tavoin tahansa: aktiivisten määrällä, toiminnalla, julkisuudella jne. Kaikki tämä on kuitenkin suurimmaksi osaksi tapahtunut YVA:sta riippumatta. Itse asiassa hankkeeseen liittyvä kuulemismenettely on toiminut irrallisena prosessina, vailla suurempaa merkitystä niin päätöksentekoa kun meidän toimintaammekin ajatellen. Kansalaisliikkeen näkökulmasta katsottuna osallistuminen YVA-menettelyyn onkin lähinnä ollut häiritsevä tekijä; tempautumista mukaan demokratialta näyttävään näytelmään, jossa eri osapuolet ovat esittäneet näennäisesti tasavertaisia rooleja - täten legitimoiden jo valmiiksi kirjoitettua käsikirjaa.

Uskottavuuden puute

Alusta alkaen YVA-menettelyä on haitannut ilmeinen uskottavuuden puute. Tämä on tavallaan ollut molemminpuolista, sillä tuskin kukaan keskusteluun osallistujista on uskonut kuulemismenettelyn johtavan suurempiin muutoksiin - saati hankkeen kaatumiseen. Päinvastoin on puolin ja toisin oltu tietoisia siitä, että YVA edustaa modernin yhteiskunnan tapaa sovittaa kiistanalaisiin hankkeisiin liittyviä ristiriitoja - siis eräänlaista teatteria, jonka dramaturgiset puitteet on lainsäädännössä määrätty, mutta joiden yksityiskohtaisempi toteutus (yleisötilaisuudet, kyselyt jne.) pitkälti on hankkeesta vastaavan käsissä. Mielenkiintoista on siksi lähinnä ollut seurata esityksen kulkua, ovathan kaikki osapuolet vielä olleet varsin tottumattomia omiin rooleihinsa.

Syyt uskottavuuden puutteeseen löytyvät lähinnä kolmesta seikasta: YVA-lainsäädännöstä, kysymyksenasettelusta sekä itse hankkeen, eli ydinvoiman ja siihen liittyvän jäteongelman luonteesta.

1. Tässä yhteydessä ei ole aihetta sen enempää esitellä tai pohtia itse ympäristön vaikutusten arviointiin liittyvää lainsäädäntöä. Todettakoon vain, että tilanne, jossa hanketta ajava (tässä tapauksessa Posiva) itse on velvoitettu tekemään tai teettämään vaadittavat selvitykset on asia, joka näinkin paljon tunteita herättävässä asiassa (vrt kohta 3) luo ylitsepääsemättömiä uskottavuusongelmia. Loppusijoitusyhtiö Posivan tulo Loviisaan kesällä 1997, konkreettisesti avaamalla konttorinsa aitiopaikalle, eli torin laidalle, vastapäätä kaupungintaloa, herätti lähinnä ironisia reaktioita. Harva jaksoi uskoa Posivan vakuutteluihin puolueettomuudestaan.

Tätä lainsäädäntöön sisäänrakennettua ongelmaa on meillä, kuten monissa muissa maissa, yritetty ratkaista luottamalla avoimeen yhteiskunnalliseen keskusteluun, etenkin tiedeyhteisön piirissä; tarkoitushakuiset ja muilla tavoin puutteelliset tutkimukset kun eivät kestä julkista tarkistusta - tai näin on ainakin ajateltu. Suomen kokoisessa maassa ongelmana on kuitenkin, ettei tiedeyhteisöstä aina löydy vaadittavaa riippumattomuutta. Alan asiantuntijat (esim. geologit ja ydinfyysikot) ovat tiiviissä kosketuksessa toisiinsa, ja usein myös tavalla tai toisella riippuvaisuussuhteessa ydinvoimateollisuuteen ja/tai sitä kontrolloiviin viranomaisiin.

Uskottavuutta ei ole lisännyt se, että yhteysviranomaisena ydinvoimaan liittyvissä hankkeissa toimii poikkeuksellisesti kauppa- ja teollisuusministeriö (KTM), yhteistyössä Säteilyturvakeskuksen (STUK) kanssa, jolla kaikissa säteilyyn liittyvissä kysymyksissä on keskeinen valvontatehtävä. Näiden kahden viranomaisen puolueettomutta on alusta asti voinut kyseenalaistaa, niiden kytkennöistä ydinvoimateollisuuteen (vrt kohta 3 alla).

2. Vuonna 1983 tehtyyn valtioneuvoston periaatepäätökseen ydinjätehuollon suuntaviivoista vedoten, jonka mukaan jäte on sijoitettava "pysyvästi tarkoitetulla tavalla", YVA:n kysymyksenasettelua rajattiin koskemaan pelkästään ennalta lukkoon lyödyn loppusijoituskonseptin vaikutusten arviointia. Täten oleellisimmat kysymykset jätettiin arvioinnin ulkopuolelle: onko loppusijoitus ylipäätään mielekäs tai paras vaihtoehto, ja voisiko jätteitä varastoida muilla tavoin, mikäli lopullisuuden vaatimuksesta tingittäisiin? Ja mitä ilmaisulla "pysyvästi tarkoitetulla tavalla" viime kädessä tarkoitetaan? Tämä kaikki johti hyvinkin rasittavaan asetelmaan, jossa toinen osapuoli ajan puhui aitojen paremmuudesta, toisen vedotessa seipäitten mahdollisuuteen.

YVA-prosessin loppua kohti Posiva jossain määrin joutui kritiikin ansiosta huomioimaan myös vaihtoehtoisia ratkaisuja, mutta tämä ei kuitenkaan johtanut loppusijoituskonseptista luopumiseen (siitä enemmän jäljempänä).

Toinen, keskustelua häiritsevä rajaus oli alueellista laatua. Muodollisesti asiasta päättää ainoastaan sijoituspaikkakunta, mutta ainakin Loviisan tapauksessa ehdotetulla loppusijoituslaitoksella olisi suuria vaikutuksia myös laajemmalti, etenkin ympäröiviin kuntiin. Hästholmenin ydinvoimalaitokset ovat aina herättäneet hyvin paljon tunteita naapurikunnissa, josta osoituksena että m.m. Pernajan kunnanhallitus jo aikaisessa vaiheessa otti loppusijoituslaitokseen kielteisen kannan. Loviisa-liikkeen toiminnassa naapurikuntien edustus onkin koko ajan ollut huomattava.

3. Ydinvoima ja siihen liittyvät jäteongelmat eroavat monin tavoin muista YVA-lainsäädäntöön piiriin kuuluvista hankkeista. Kaikki ydinvoimaan liittyvä on sitä suuruusluokkaa yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan, että siihen kytkeytyvät symboliset merkitykset tekevät siitä poliittisesti keskeisen kiistakysymyksen aivan toisella tavalla verrattuna moottoriteihin ja tehdashankkeisiin. Loppusijoitushankkeeseen käytettävät voimavarat sekä sen ajallinen kesto ovatkin asioita, jotka vahvistavat lupamenettelyn kulissimaisia piirteitä. Vai kuvitteleeko kukaan, että löytyisi viranomaista tai virkamiestä joka uskaltaisi, pystyisi tai saisi evätä valmiilta loppusijoituslaitokselta sen viimeisen ja ratkaisevan käyttöönottoluvan?

Siksi Ruotsissa noudatettava päinvastainen päätösproseduuri tuntuu rehellisemmältä (kts esim. Lidskog 1998). Siellä, yksinkertaistaen, on ensin saatava kunnalta lupa ennenkuin koeporauksiiin edes saa ryhtyä. Sensijaan kunnilla ei ole prosessin toisessa päässä, eli varsinaisessa sijoituspäätöksessä, enää veto-oikeutta. Tämän menettelytavan myönteisenä puolena on, että kunnat voivat aidosti ottaa kantaa siihen, haluavatko ylipäätänsä loppusijoituslaitoksen paikkakunnalleen - verrattuna Suomen tilanteeseen, jossa hanke edistyy askel askeleelta, jolloin lopulta huomataan, että siihen ollaan jo liiaksi sitouduttu niin taloudellisesti kuin muillakin tavoin. Haittapuolena taas, kuten Ruotsissa on jossain määrin käynyt, että kunta toisensa jälkeen sanoo EI, jolloin päätös kumminkin viime käädessä tehdään keskitetysti.

Ei ole myöskään sattuma, että ydinvoima yleensä ja ydinjätteet erityisesti nostattavat kaikkialla maailmassa niin voimakkaita tunteita, symbolisoihan se enemmän kuin mikään muu teknologian saavutus riskiyhteiskuntamme faustisia ja pelottavia piirteitä. Tästä syystä siihen liittyvät monimutkaiset päätökset ratkaistaan, paradoksaalista kyllä, tunnetasolla ja yksinkertaistaen pikemmin kuin rationaalisesti ja eri näkökohtia pohdiskellen: joko luotat asiantuntijoihin, teknologiaan ja kehitykseen - tai sitten et. (2) Ja tämä taas on perustavanlaatuisia arvostuksia koskeva kiista, jota mikään YVA-asetelma ei pysty ratkaisemaan.

Kuten yllä todettiin, ydinvoiman yhteiskunnallisesti keskeistä merkitystä symbolisoi myös tapa jolla siihen liittyvä YVA-arvionti hallinnollisesti eroaa muista vastaavista hankkeista. Yhteys- ja valvovina viranomaisina toimivat kauppa- ja teollisuusministeriö sekä Säteilyturvakeskus eroavat sekä tehtäviltään että hallinnolliselta kulttuuriltaan huomattavasti muusta YVA-hankkeita koordinoivasta ympäristöhallinnosta (ympäristöministeriö sekä -keskukset). Varsinkin ydinvoimapaikkakunnilla kehitystä seuranneiden keskuudessa on ollut vaikea, ainakin alussa, suhtautua vakavasti KTM:n sekä STUK:in pyrkimyksiin pysyä puolueettomina voimayhtiöiden suhteen. Siksi olikin oireellista, että STUK syksyllä 1997 näki tarpeelliseksi käydä PR-kiertueella ehdotetuilla loppusijoituspaikkakunnilla vakuuttaen, että "STUK on kuntalaisten puolella" (ks. Östra Nyland 27.9.1997; Loviisan Sanomat 30.9.1997).

Hästholmen halkaissut atomien ohella myös kaupungin

Yllämainitut kolme seikkaa yhdessä johtivat siihen, että juoksuhaudat YVA-menettelyn käynnistyessä syksyllä 1997 olivat alusta alkaen sen verran syvät, ettei mitään järkevää keskustelua vallien yli voinut syntyä. Sitä paitsi rintamalinja oli Loviisanseudulla jo hyvin vakiintunut - olivathan asenteet sekä ydinvoimayhtiötä että viranomaisia kohtaan ydinvoimaa vastustavien keskuudessa syvälle juurtuneet yli kahdenkymmenen vuoden takaa, eli siitä lähtien kun ydinvoimalaitos tuli paikkakunnalle.

Tätä ei ole millään lailla vähentänyt se, että jako ydinvoimaan myönteisesti ja siihen kriittisesti suhtautuvien välillä on pitkälti mennyt kielirajaa pitkin. Siirtyminen "atomikauteen" 1970-luvulla muutti aiemmin selvästi ruotsinkielisen kaupungin kielirakennetta melkoisesti, valtakielen vaihtuessa suomeksi. Ydinvoima on siten symbolisoinut, paitsi pelottavaa teknologiaa, myös turvalliseksi ja omaksi koetun kieli- ja kulttuuriympäristön voimakasta muuttumista. Tästä syystä yleisen rakennemuutoksen ristiriitoja herättävät vastakohtaisuudet (vanhat asukkaat/uudet tulokkaat; perinteistä vaaliminen/uudistusmielisyys jne.) ovat Loviisanseudulla saaneet kielipoliittisen ulottuvuuden, mikä on monella tavalla kärjistänyt keskustelua. Tämä ristiriita-ulottuvuus näkyy selvästi myös Loviisan ja sitä ympäröivien kuntien suhteissa, monen ollessa edelleen leimallisesti ruotsinkielisiä - ja yleensä ydinvoimaan kriittisesti suhtautuvia.

Kuvaavaa on, että jako heijastuu selvästi myös paikallislehtien profiileissa. Ruotsinkielinen Östra Nyland on koko ajan suhtautunut melko kriittisesti loppusijoitushankkeeseen, kuten yleensä ydinvoimaan, ja keskustelu yleisön palstoilla on ollut erittäin vilkasta. Suomenkielinen Loviisan Sanomat (levikiltään suunnilleen samankokoinen), on sen sijaan suhtautunut ydinvoimaan ja loppusijoitukseen myönteisemmin, ja yleisökeskustelua on ollut huomattavasti vähemmän. Missä määrin lehdet ovat heijastaneet lukijoittensa mielipiteitä ja missä määrin ne ovat niitä aktiivisesti muokanneet (ruotsinkielisiä kielteiseen, suomenkielisiä myönteiseen suhtautumiseen) on tietysti vaikea sanoa, mutta vailla merkitystä lehtien linjaukset eivät varmasti ole olleet. (3)

Loviisalaisten ja IVO:n välisistä suhteista on vielä todettava, että jälkimmäinen on tähän asti pitänyt huomattavan matalaa profiilia suhteessa kaupunkiin ja sen elämään. IVO ei esimerkiksi koskaan ole näkyvästi esiintynyt kaupungilla sponsorin roolissa. Tähän on varmasti vaikuttanut, paitsi paikallinen vastustus, myös se, että laitos sijaitsee fyysisesti melko kaukana Loviisan keskustasta ja pääkonttori Helsingissä asti. Vailla merkitystä ei myöskään ole ollut se, että monet voimalaitoksen johtohenkilöistä ovat henkilöinä suhtautuneet loviisalaisiin avoimen nuivasti.

Tämä asetti nähdäkseni Posivan sen tilanteen eteen, että senkin oli pakko pitäytyä matalan profiilin politiikassa - näkyvä sponsorointi (kuten Kuhmossa, Äänekoskella ja Eurajoella) kun olisi heti tulkittu yritykseksi lahjoa kaupunkilaisia. Sponsorointia onkin tähän mennessä esiintynyt hyvinkin rajoitetusti, vaikka siihen sopivia kohteita olisi ollut runsaasti tarjolla (uusi kirjasto, keinojääkaukalo, urheilukentän uudistus jne.).

Tilaisuuksien tuskastuttava tulva

Posivan pyrkimys luoda YVA-keskustelulle neutraalit puitteet, antamalla johtamistehtävän syksyllä -97 pidetyssä neljän tilaisuuden sarjassa ulkopuoliselle alan konsultille, eli Diskurssi Oy:lle, oli sinänsä myönteinen ele, mutta se ei pystynyt häivyttämään sisäänrakennettuja epäilyjä ja pitkään patoutuneita tunteita. YVA-arviointeihin sisältyvien ympäristökonfliktien sovitteluihin erikoistunut Diskurssi teki parhaansa, mutta kokousten tehtäväksi tuli väistämättä toimia lähinnä ukkosen johdattimina. (Olen näitä kokouksia kommentoinut m.m. Loviisan Sanomissa 7.10.1997).

Asiaa ei helpottanut se, että erilaisten kokousten, kyselyjen ja selvitysten sarja hyvin pian saavutti sellaisen määrän, että ihmisiltä pian loppui sekä energia että mielenkiinto. (Pelkästään yhteiskuntatieteellisiä selvityksiä aiheesta on tähän mennessä tehty ainakin 52 kappaletta!; kts. Litmanen & Kaunismaa 1999.) Täten jopa asiaan vihkiytyneen - puhumattakaan "tavallisista" kansalaisista - oli hyvin vaikea tietää mistä kulloinkin oli kyse, erilaisia toimijoita kun oli niin monia liikkeellä: Posiva, IVO ja TVO, kunta, KTM, STUK, Diskurssi, JYT, Gallup jne.

On myös huomoitava, että Loviisassa käynnistettiin vuonna 1998 myös kolmatta ydinreaktoria koskeva YVA-arvionti, mikä lopulta sekoitti - ja turhautti - ihmiset. Kaksi näin mittavaa, ja osittain samanaikaista, hanketta moniportaisine YVA-menettelyineen on saanut asiasta kiinnostuneenkin sekoittamaan keskenään erilaiset tilaisuudet, raportit ja lausuntoajat. Kun siihen vielä lisäämme, että kansalaisliike-tasollakin tapahtui eriytymistä pro- ja kontra-liikkeitten muodossa (ainakin Loviisassa ja Kuhmossa) täydellisen sekasotkun vaara oli ilmeinen. (4)

Erilaiset tilaisuudet kehittyivät tästä syystä lähes farssinomaisiksi, eri leirejä edustavien ihmisten esittäessä jo entuudestaan tutuksi tulleita argumenttejaan, ei ainoastaan loppusijoituksesta vaan kaikesta ydinvoimaan liittyvästä -edustaahan loppusijoitusongelma useimmille vastustajille vain osaa pelottavaa polttoainekiertoa. Tämä johti siihen, että joka tilaisuudessa käytiin koko ydinvoimakeskustelu uudestaan. Ei siis ihme, että useimmat - paitsi kaikkein pinttyneimmät - nopeasti väsyivät. Miksi ihmeessä uhrata aikaansa kokouksiin ja seminaareihin, jossa samat argumentit ydinvoiman puolesta ja vastaan toistuvat kerta toisensa jälkeen?

Ihmisten väsyminen on siten rationaalista - vaikka vastustajien suhtautumista yleensä leimataan irrationaaliseksi ja ennakkoluuloiseksi. Toki tilaisuuksissa ilmeni tunnepitoisiakin purkauksia (syyllistyin niihin itsekin usein), mutta silloin syyt löytyvät YVA-asetelman dramaturgiasta ja ydinvoimaproblematiikan luonteesta pikemmin kuin vastustajista. Pakosta sitä turhautuu tilanteessa, jossa huomaa näyttelevänsä toisten ohjaamassa farssissa: yhdessä juoksuhaudassa Posiva, joka lainsäädännön takia on velvoitettu ohjaamaan näytelmää, muissa puolustajiin ja vastustajiin jakautuneet kaupunkilaiset, joilta odotetaan näytelmään osallistumista.

Luultavasti järkevämpi strategia, ainakin jälkikäteen ajatellen, olisi ollut kunnon tunteiden tuulettaminen. Nyt useimmat tilaisuudet noudattelivat samaa turhauttavaa kaavaa: ensin pitkä rivi toinen toistaan väsyttävämpiä puheenvuoroja (Loviisassa sitä paitsi kahdella kielellä, ainakin muodollisesti, mikä entisestään kiristi kieliryhmien välisiä tunteita), ja vasta sen jälkeen lyhyt yleisön osuus, jolloin ihmisiä vaivanneita kysymyksiä ei voitu käsitellä kuin pinnallisesti. Muutamat riittävän pitkät tilaisuudet olisivat ehkä, ilmiriitojenkin uhalla, olleet lukemattomia lyhyempiä tuottavampia - ainakin kaupungin kollektiivista mielenterveyttä ajatellen.

Haluan siis korostaa, että koko prosessi tuskin on edes Posivaa, tai viranomaisia, miellyttänyt. Siitä ovat luultavast iloinneet lähinnä YVA-prosessista hyötyvät ulkopuoliset tahot, kuten erilaisia selvityksiä tekevät tutkijat ja konsultit sekä prosessia seuraavat tutkijat ja toimittajat. Puhumattakaan mainostoimistoista ja muista mielipiteenmuokkauksen ammattilaisista.

Tässä ei ole tilaa sen enempää kommentoida hankkeesta käytyä mielikuvasotaa. Totean vain, että Posivalla luonnollisesti on ollut kansalaisliikkeisiin verrattuna ylivoimaiset resurssit. Yrityksenä kiinnittää huomiota Posivan tiedotuskampanjointia kohtaan tein maaliskuussa 1997 (tuloksettoman) kantelun Julkisen sanan neuvostolle Posivan paikallislehdissä säännöllisesti ilmestyvistä tiedotusliitteistä. (Kantelu kokonaisuudessaan Loviisan Sanomissa 2.4.1997 olleessa jutussani).

Posivan tavasta tiedottaa ja tehdä mainoskampanjoita on myös selvästi näkynyt, että he ovat oppineet vastustajiltaan. Monet mainokset ovat kuin 70-luvun ydinvoimavastaisista kampanjoista - mutta nurinkääntyneessä ja ironisoivassa muodossa. Tämäkin on luonnollisesti osa meidän päiviemme imagologista mediamaastoa (vrt Milan Kunderan romaania "Kuolemattomuus"), mutta silti ahdistavaa. Olivatpa argumenttisi miten hyvät tahansa - voit olla varma siitä, että ne pian ilmestyvät nurinkääntyneessä muodossa vastapuolen mainoksiin.

YVA:sta ovat siis hyötyneet lähinnä ulkopuoliset tahot - ja niitä onkin riittänyt, varsinkin suhteessa pieneen väestömäärään (ovathan kaikki ehdotetut paikkakunnat kooltaan pieniä). Mikäli pohditaan esim. loppusijoitushankkeen työllistäviä vaikutuksia voikin todeta, että YVA-menettely on ollut jo tähän asti suunniteltua laitosta huomattavasti suurempi työllistäjä. Eräissä tilaisuuksissa tämä on korostunut lähes koomisella tavalla, erilaisten ulkopuolisten tarkkailijoiden määrän ollessa silmiinpistävän suuri suhteessa "varsinaisiin" osanottajiiin. Tai, kuten JYT-tutkijat asian ilmaisevat YVA-ohjelman laadintavaiheen yleisötilaisuuksia koskevassa raportissaan: "ulkopuolisten määrä oli /eräissä kokouksissa/ jo häiritsevän suuri suhteessa varsinaisiin osallistujiin, mikä korosti "laboratorio-tunnelmaa" (Hokkanen & Kojo 1998a, 23-24, 35).

Tutkijoiden osuus ja suhtautuminen tutkijoihin

Nimenomaan siltä on nimittäin monista loviisalaisista todellakin tuntunut: olla suurimittaisen yhteiskunnallisen YVA-kokeilun laboratoriona. LoppusijoitusYVA on mittavuudessaan ymmärrettävästi herättänyt suurta mielenkiintoa asiantuntijoiden keskuudessa, mutta kiinnostuksen kohteena oleville kaupunkilaisille prosessi on ollut rasittava. Siksi minun on hieman vaikea yhtyä esim. Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksen JYT-projektin raporteissa esitettyihin tulkintoihin YVA-menettelyn yhteydessä ilmenneiden ongelmien syistä.

Pääosin tutkijat esittävät vastaavanlaista kritiikkiä kuin mitä jo edellä on tullut esille, tosin vähemmän kärjistetyin äänenpainoin, kuten tutkijoille sopiikin. Asettaisin kuitenkin kyseenalaiseksi sen tulkinnan, jonka mukaan osallistumisen laimeus ennen kaikkea johtuisi siitä, etteivät YVA:n periaatteet ja toimintatapa olisi vielä tarpeeksi hyvin tiedossa, eivätkä ihmiset siten tarpeeksi kouliintuneita tämäntyyppiseen prosessimaiseen osallistumiseen työskentelytapaan. Suoranaista YVA-filosofian teknokraattista ylistystäkin löytyy:

"Jos tilaisuuksien osallistuminen olisi määrällisesti laajaa ja vaikutusaluetta ajatellen edustavaa, syntyisi YVA:sta niin monipuolinen ja kattava syöte suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmälle, etteivät päättäjät voisi olla huomioimatta sitä. Toisin sanoen laaja ja edustava osallistuminen todennäköisesti legitimoisi YVA:a ja siinä esitettyjä selvityksiä. Tällaisissa tilanteissa voitaisiin jopa nähdä YVA niin vahvana kansalaismielipiteen kanavana ja poliittisena syötteenä, että kansanäänestysten tarve poistuisi yksittäisestä YVA-hankkeesta." (Hokkanen & Kojo 1998a, 50).

Tähän en voi sanoa muuta kuin että luoja meitä varjelkoon niin "kattavalta syötteeltä"! Muutenkin JYT-tutkijoiden raportteja leimaa jossain määrin teknokraattinen ja "kirjoituspöytämainen" suhtautuminen prosessin eri vaiheisiin ja onnistumisen edellytyksiin. Posivan ja kuntien tilaisuuksia vertailtaessa (edelliset syksyllä -97 ja jälkimmäiset keväällä -98) tutkijat yrittävät löytää syitä osallistumisaktiivisuuden vähenemiseen, etsimällä mm. korrelaatioita ennakkotiedottamisen ja osallistujamäärien välillä (Hokkanen 1998, 7, 30). Tämä on mielestäni esimerkki perin yksinkertaisen asian turhasta ja teennäisestä "tieteellistämisestä", sillä aikamuuttujahan tässä taitaa yksinkertaisesti olla syynä: Posivan tilaisuudet edelsivät kuntien tilaisuuksia, jolloin ihmiset eivät enää jaksaneet innostua - hehän olivat jo kerran kantansa ilmaisseet!

Ihmiset suhtautuvat nähdäkseni YVA-tyyppiseen työskentelyyn talonpoikaisjärjellä, eli kun kerran on kantansa ilmaissut, se riittäköön. Prosessin "kokoustaminen" jopa vuosia kestäväksi saattaa tutkijoista ja ympäristöbyrokraateista tuntua järkevältä, mutta tavallisten kansalaisten mielestä se on silkkaa ajanhukkaa ja ihmisten nöyryyttävää pomputtamista - enkä voi sanoa olevani heidän kanssaan eri mieltä.

Monista prosessiin kuuluvista tilaisuuksista, tutkimuksista ja kyselyistä käytiin kiivastakin keskustelua, mm. paikallislehtien palstoilla. Mainittakoon tässä kolme tapausta, joista kaksi ensimmäistä ovat osa Tampereen yliopiston politiikan laitoksen JYT2001-projektia. Sen kunnallista vuorovaikutusta koskeva kyselykaavake herätti niinkin paljon pahennusta, että tein siitä marraskuussa 1997 (tutkijatuttavieni yllyttämänä) kantelun tietosuoja-asiamiehelle - sekin tuloksetta (vrt Ponnikas 1998, 1999). Ydinjätettä vastustavien kansalaisliikkeiden toimintaan ja vaikutusta kartoittavaan osatutkimukseen (Suominen 1998) Loviisa-liike ei lainkaan osallistunut. Syy oli lähinnä minun, sillä pelkäsin siinä vaiheessa tämän tyyppisen tutkimuksen kääntyvän meitä vastaan (vrt Suominen 1998, 4). Kolmas esimerkki koskee YVA-ohjelman laadintavaiheen yleisötilaisuuksia, joiden nostattama häly ehkä osaltaan vaikutti osallistumisen romahtamiseen Loviisassa (kts. Hokkanen & Kojo 1998a, 28-29).

Ehkä turhankin epäilevään suhtautumiseeni ovat vaikuttaneet aikaisemmat kokemukseni, niin aktivistina kuin sosiologinakin. Jälkimmäisenä olen harrastanut mm. tieteen sosiologiaa ja politiikkaa, josta tuloksena mm. sosiologisen tutkimuksen eettisiä ongelmia käsittelevä pro gradu (Rosenberg 1979; kts myös Rosenberg 1987a). Olen tästä syystä koko prosessin ajan suhtautunut varauksellisesti, etten sanoisi kyynisesti, loppusijoituskentällä liikkuviin toimijoihin, niin tutkijoihin kuin viranomaisiinkin (hanketta ajavista puhumattakaan).

Esimerkkinä sanoisin, että minulle olisi varsin vierasta osallistua sen tyyppiseen tutkimukseen, jonka tehtävänä on kartoittaa eri paikkakuntien poliittista ilmastoa ja "protestiherkkyyttä". Edellä mainitun JYT-osaprojektin mukaan Äänekoski näyttäisi olevan ehdokaskunnista protestiherkin (Suominen 1998, 58). Tulos on ehkä mielenkiintoinen - mutta kenelle? Eikö ole niin, että tämäntyyppisten tietojen selvittäminen ensi sijassa palvelee muita toimijoita kuin hanketta vastustavia kansalaisia? Mieleeni tulee väistämättä Camelot-projektista 1960-luvulla käytyä keskustelua USA:ssa ja Etelä-Amerikassa. Sen opetuksia oli, etteivät tutkijat saa olla naiveja vallan suhteen - olivatpa heidän omat motiivinsa miten puhtaat tahansa (kts esim. Horowitz 1967; vrt Rosenberg 1979, 36-40).


Ehyitä kallioita vai tyhmiä kalloja?

Loviisalaisten turhautumista ei myöskään vähentänyt se, että Posivan edustajat itse yllättävänkin aikaisessa vaiheessa myönsivät sen minkä useimmat vallan hyvin aavistivat: ongelmat eivät lainkaan ole maan alla, peruskallion turvallisuudessa, vaan maan päällä, ihmisten kalloissa, eli ennakkoluuloissa ja peloissa. Tehtävänä ei siis ollutkaan löytää paras mahdollinen kallio, vaan loppusijoituspaikaksi myöntyvä kunta - eli tyhmimmät kallot, ilmaistaakseni asian värikkäämmin.

Toin itse usein esiin nimenomaan tämän näkökohdan (esim. Östra Nyland-lehdessä 6.2.1997), joka varmaankin osaltaan on vaikuttanut vastapuolen argumentointiin, ainakin Loviisassa. Tästä yksi esimerkki: kun Posivan geotutkimuspäällikkö Timo Äikäs helmikuussa 1997, ensimmäisessä kaupungin päättäjille tarkoitetussa tiedotustilaisuudessa, yllättävänkin suorasukaisesti sanoi päätöksen ensi sijassa olevan poliittinen (eikä tekninen), hän totesi sosiaalisten aspektien olevan hankalimpia - jolloin hän piirtoheittimellä näytti toista paikallislehdessä olleesta kahdesta artikkelistani (Östra Nyland 18. ja 23.1.1997, eli ensimmäiset aiheesta kirjoittamani jutut), todeten: "Tässä on esimerkki ongelmasta; meidän on kyettävä ehkäisemään ennakkoluuloja ja vähentämään pelkoa" (Östra Nyland 1.2.1997, suomennos TR).

Tämän tiesi Posiva, tämän tiesivät viranomaiset KTM ja STUK, ja tämän tiesivät ennen kaikkea asennemuokkauksen kohteena olevat Loviisanseudun asukkaat. Tämä asetti loppusijoitusta vastustavan Loviisa-liikkeen tukalaan tilanteeseen, sillä miten suhtautua YVA-prosessiin ja sen yhteydessä tehtäviin tutkimuksiin? Osallistuminen siihen tietäisi hankkeen legitimoimista, boikotoiminen taas luopumista yhdestä vaikuttamisen mahdollisuudesta. Päätimme mekin edetä kahta rinnakkaista tietä: yhtäältä osallistumalla asiasta käytävään keskusteluun YVA:n puitteissa, toisaalta kieltäytymällä käymästä keskustelua Posivan ja YVA:n asettamilla ehdoilla.

Loviisa-liikkeen strategiasta

Alusta alkaen liike on nojannut kahden peruspilarin varaan: toisaalta, kuten jo aiemmin todettiin, laajaan edustavuuteen, toisaalta tiukkaan asiallisuuteen. Jälkimmäiseen vaikutti paljon se, että monet olivat väsyneet asetelmaan, jossa muutamat tunnetut ydinvoiman vastustajat olivat vuosien ajan toistaneet kaikille tutuiksi tulleita argumenttejaan. Tämä oli johtanut tilanteeseen, jossa ydinvoimasta käytävä kriittinen keskustelu oli lähes lamaantunut (vrt Rosenberg 1987b, jossa pohdin tämäntyyppisen ongelman traumatisoivia vaikutuksia).

Loppusijoituslaitoksen uhka ja kansalaisliikkeemme perustaminen johti siten mittavaan energian purkautumiseen, eikä meillä ollut minkäänlaisia ongelmia saada varsin monipuolista asiantuntemusta riveihimme: juristeja, toimittajia, tutkijoita, opettajia, näyttelijöitä jne. Sekä poliittinen että alueellinen edustavuus oli myös koko ajan korostetusti esillä. Olen tietysti liikkeen toimintaan keskeisesti vaikuttaneena jäävi arvioimaan missä määrin olemme pyrkimyksissämme onnistuneet (ja siihen palaan jäljempänä), mutta sanoisin, että Loviisa-liikkeeseen on suhtauduttu vakavasti ja kunnioituksella.

Mitkä olivat sitten pääasialliset keinomme tilanteessa, jossa vastustaja oli niinkin ylivoimainen ja lopputulos enemmän tai vähemmän ennalta selvä? Totesin jo, että päätimme noudattaa eräänlaista kaksinaisstrategiaa. Pari esimerkkiä: keväällä 1997 aloitimme heti nimenkeruun loppusijoitusta vastaan (5), samalla kun päätimme suhtautua asiallisesti YVA-prosessiin, sen tilaisuuksiin osallistumalla. Maaliskuussa 1998, YVA-ohjelman kuulemisaikana, totesimme julkilausumassa, että "selkeä EI on lausunnosta tehokkain" (Loviisan Sanomat 17.3.1998), samalla kun kirjoitimme pitkän ja perustellun lausunnon loppusijoituslaitos-hankkeen YVA-ohjelmasta (Loviisa-liikkeen lausunto KTM:lle 23.4.1998).

Toiminnan runkona ovat olleet, nimenkeruun ohella, julkisuudessa vaikuttaminen (6), sekä yleisölle tarkoitetut seminaarit ja tilaisuudet. Suurissa, keväällä 1997 ja 1998 järjestetyissä seminaareissa, on pohdittu asiantuntijoitten johdolla erilaisia vaihtoehtoja sekä itse YVA-prosessia. Vaihtoehdoista olemme erityisesti panostaneet Ruotsissa kehitetyn DRD-konseptin esilletuomiseen (Dry Rock Deposit, eli pitkäaikainen välivarastointi kuivatussa kalliomuodostelmassa). Tämän lisäksi on järjestetty tilaisuuksia m.m. uraanilouhintaan liittyvistä ongelmista (jossa edustajia alkuperäiskansoista, yhteistyössä Maan ystävien kanssa) ja Tseljabinskistä, hearing-tyyppinen tilaisuus Loviisaan suunnitellusta energiakeskus-hankkeesta, sekä vaalitilaisuus Porvoossa, eduskuntavaalien alla, loppusijoitukseen liittyvistä ongelmista.

Sen sijaan emme koskaan pitäneet, kuten aiemmin totesin, YVA-menettelyä kovinkaan merkityksellisenä. Siksi painotimme esimerkiksi YVA-suunnitelmaa koskevassa lausunnossamme mieluummin asiaan liittyviä moraalisia näkökohtia - ja varsinkin tapaa, jolla ne on käännetty ikäänkuin päälaelleen. Olihan tilanne varsin katkera kaikille niille, jotka ovat ydinvoimaa vastustaneet nimenomaan ratkaisemattomaan jäteongelmaan vedoten. Heille ydinvoiman vastustus on tästä syystä ennen kaikkea ollut moraalinen kysymys, ja nyt heitä syytettiin moraalin pakoilusta, elleivät suostu ydinjätteen loppusijoitukseen omalle paikkakunnalleen - Loviisan tapauksessa sitä paitsi vastoin aiempia lupauksia (7)!

Nyt oltiin sitten tilanteessa, jossa mustapekka todellakin näytti jäävän omaan käteen. Monet pelkäsivät tätä jo huomattavasti aikaisemmin, viimeistään keski- ja matala-aktiivisen jätteen ympärillä käydun keskustelun yhteydessä. Tämä, eurooppalaisessakin mittakaavassa huomattava päätös meni kuitenkin suhteellisen vaivatta läpi kunnan päättävissä elimissä - siitä huolimatta, että aktiivisimmat ydinvoiman vastustajat paikkakunnalla sitä voimakkaasti kritisoivatkin (vrt toteamukseni ydinvoimakeskustelun lamaantumisesta).

Tammikuun alussa 1997 tullut tieto siitä, että Loviisakin oli loppusijoituskilvassa mukana ei siten tullut varsinaisena yllätyksenä, vaan pikemmin pitkään pelätyn asian vahvistuksena. Tämä varmaan osaksi selittää (kuten Eurajoellakin) yleistä suhtautumista YVA-menettelyyn; kohtaloon oltiin osittain taipuneita eikä tämäntyyppisestä kuulemisprosessista enää jaksettu innostua.

Entä tulokset?

Vaikuttaa siis siltä, että asiallinen strategiamme on ainakin jossain määrin ollut tuloksellinen. Toinen asia on sitten, olemmeko toiminnallamme estäneet loppusijoitusta, vai itse asiassa edistäneet sen toteuttamista - ellei Loviisassa, niin ainakin periaatteessa.

Kuten jo alussa totesin, itse loppusijoituskonseptia kohtaan esittämämme kritiikki on ilmeisesti palvellut Posivaa. Osoittamalla kohta kohdalta hankkeen heikkoudet olemme, yhdessä muiden hanketta vastustavien liikkeiden ja toimijoiden kanssa, pakottaneet Posivaa perääntymään, osin aidosti parantamalla konseptia, osin näennäisesti suunnitelmia friseeraten.

Se, että kriitikko tällä tavalla huomaakin edistäneensä sitä, mitä hän nimenomaan halusi estää on toki osa normaalia ja demokraattista päätöksentekoprosessia. Esimerkkinä siitä, miten vastustajien argumentteja on käytetty loppusijoituskonseptia legitimoivaan tarkoitukseen mainittakoon valtioneuvoston 25.3.1999 tekemä periaatepäätös käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoituksen turvallisuudesta. Siinä todetaan, että "loppusijoitus tulee suunnitella siten, että sulkemisen jälkeinen valvonta ei ole pitkäaikaisturvallisuuden edellytyksenä. Loppusijoitustilojen tulee kuitenkin olla avattavissa, jos se katsottaisiin tekniikan kehityksen takia joskus tarkoituksenmukaiseksi."

Tätä voisi ehkä tulkita työvoitoksi vastustajille - onhan jätteen kontrolloitavuus (nk. monitorointi) ja palautettavuus kuulunut keskeisiin vaatimuksiimme. Meidän onkin syytä olla iloisia siitä, että puheet jäteratkaisun "lopullisuudesta" ovat osoittautuneet insinööriunelmiksi vailla todellisuuspohjaa. Kyse on kuitenkin silmänkääntötempusta, sillä sijoitusratkaisu ei ole teknisesti eikä periaatteiltaan ratkaisevalla tavalla muuttunut. Päätöksentekijät ovat vain täyttäneet loppusijoituskuponkinsa ruksaamalla kaikki, toisistaan poissulkevatkin vaihtoehdot. Ellei asia olisi vakava, tämäntyyppiselle dialektiikan ylistykselle voisi toki nauraa, sillä tässä on lopullisesta tehty samanaikaisesti sekä lopullista että ei-kuitenkaan-lopullista.

On muuten merkillepantavaa, miten edellinen hallitus ikään kuin varkain teki periaatepäätöksensä vaalien jälkeisessä poliittisessa suvannossa, ennen uuden hallituksen muodostamista. Hyvin ajoitettu välistäveto onnistui hyvin, sillä asia ei herättänyt julkisuudessa minkäänlaista keskustelua. Kuitenkin hallitus päätöksellään tylysti ja ennenaikaisesti lopetti tärkeän keskustelun teknisistä sijoitusvaihtoehdoista - vaikka KTM omassa YVA-lausunnossaan kesällä 1998 nimenomaan, ja asiasta esitetyn kritiikin ansiosta, peräänkuulutti vaihtoehtojen perusteellisempaa tarkastelua.

Toinen esimerkki siitä, miten esilletuotuja ongelmia onkin käännetty hanketta puoltaviksi argumenteiksi koskee imagosta käytyä keskustelua. Imagoon liittyvät ongelmat nousivat ainakin Loviisassa keskeiseen asemaan - rasittaahan ydinjätepaikkakunnan leima vielä pitkälle tulevaisuuteen. Tehdyissä kuntaimagoa koskevissa tutkimuksissa (esim. Ala-Lipasti et al. 1999) todettiin, että Loviisa yleensä ottaen on melko heikosti tunnettu, ja että ne, jotka kaupungin tuntevat yhdistävät sen nimenomaan ydinvoimaan. Tämä pitää luultavasti paikkansa - mutta siitä vedetäänkin se yllättävä johtopäätös, ettei loppusijoituslaitos täten voisi tilannetta enää pahentaa. Eli: mikäli ydinvoima osoittautuu kaupungin kohtaloksi, otettakoon siitä sitten kaikki irti! Mustapekka tulkitaankin toisin sanoen ässäksi - ja mikäpäs siinä, mikäli kunnat pystyisivät itse imagostaan päättämään. Mutta kun eivät pysty.

Loppunäytöksen pohdintaa

Loppumetreillä tapahtunut yllättävä käänne kytkykauppoineen ja Posivan ennenaikaisine loppupuhalluksineen osoitti ikävä kyllä oikeiksi epäilyt YVA:n kulissimaisuudesta. Välittämättä YVA-menettelyn aikataulusta alettiin Eurajoen vauhdittamana käydä kilpailua siitä, kumpi loppusijoituksen saa (siis ei: kuka sen joutuu vastaanottamaan). Eurajoen kunnan käyttäytyminen ei sinänsä yllättänyt, mutta Posivan myöntymistä kaupankäyntiin en todellakaan osannut odottaa. Eivät myöskään muut loviisalaiset, niin kaupungin johdossa kuin valtuustossakin.

Kaikesta teatterimaisuudestaan huolimatta YVA:sta ja sen pelisäännöistä pidettiin nimittäin Loviisassa koko ajan muodollisesti kiinni, sekä puolustajien että vastustajien taholta. Kaupungin johto piti valttinaan suunniteltua energiakeskushanketta, sen EU- ja Venäjä-ulottuvuuksineen (8). Osittain kaupungin korrektiin käyttäytymiseen on varmasti vaikuttanut näkyvä vastustus Loviisassa - Eurajoen tapainen kaupankäynti kun olisi herättänyt valtavaa närkästystä. Jos ylipäätänsä mitään voi nimenomaan laskea Loviisa-liikkeen voitoksi, niin se olisi ehkä juuri tämä: pakotimme kaupungin johdon ainakin julkisesti pitäytymään YVA-prosessin pelisäännöissä.

Tätä kirjoittaessa loppusijoituspeli ei vielä ole muodollisesti päättynyt, vaikka se poliittisesti lienee loppuun pelattu. Tässä ristiriitaisuudessa onkin tarinan tärkeimpiä opetuksia: päätös tämän luokan hankkeissa tehdään muilla perusteilla ja muissa foorumeissa. Loppusijoitusta vastustavan kansalaisliikkeen näkökulmasta katsottuna sanoisin, että YVA kokonaisuudessaan on lähinnä hankaloittanut toimintaamme. On jopa mahdollista, että asemamme olisi ollut vahvempi ilman tätä raskasta ja näennäisen demokraattista päätöksentekokoneistoa. Varsinkin jos otan huomioon siihen satsatut yhteiskunnalliset voimavarat - puhumattakaan paikallistasolla uhratuista tunneista ja tunteista.

Yksi tuskallisimmista kokemuksista oli nimittäin tajuta, että ehdolla olevat neljä pientä paikkakuntaa olivat kukin omassa kamppailussaan lähes yksin. Valtakunnallisella tasolla kiinnostus on koko ajan ollut lähes olematon, niin tiedotusvälineissä, puolueissa kuin ympäristöliikkeessäkin. Kun raskas prosessi sitten lopulta saavutti valtakunnallisen tason tuntuikin siltä, ettei enää jaksanut aiemmin paikallistasolla ja -lehdissä esittämiään argumentteja toistaa. Tätä taustaa vasten tutkijoiden tärkeimmäksi panokseksi ehkä osoittautuukin ongelman tiedostaminen ja esiinnostaminen valtakunnalliselle tasolle; ellei muuta, niin ovat ainakin prosessia seuraamalla nähneet sitä tuskaa, mitä loppusijoitushanke neljällä paikkakunnalla on tuottanut.

Epilogi

Ylläoleva teksti on pääosiltaan ja juoneltaan kirjoitettu keväällä 1999, ennen Posivan toukokuista sijoituspäätöstä. Senjälkeiset tapahtumat ovat aiheuttaneet minulle jonkin verran ongelmia tekstiä työstäessä - ei siksi, että olisivat vaatineet suurempia tarkistuksia vaan päinvastoin siksi, että ne ovat yllättävänkin selvästi tukeneet argumentaatiota. Olisi toisin sanoen hyvinkin houkuttelevaa sortua "mitä minä sanoin"-typpiseen itsetyytyväisyyteen.

Toteanpa vain, että Posivan alkukesällä julkistettu YVA-selostus toimi eräänlaisena ironisena pisteenä i:in päälle - sillä löytyykö tätä raporttia parempaa symbolia YVA:n kulissimaisuudesta? YVAllisena taidonnäytteenä eittämättä tasokas, monine yksityiskohtaisine selvityksineen ja sofistikoituine riskiyhteiskunta-analyyseineen - mutta täysin vailla merkitystä itse asialle, eli loppusijoituspäätökselle. Ei se todellakaan mikään yllätys ollut, mutta kuitenkin erinomaisen turhauttavaa.

Totesin aiemmin, että YVA-menettelystä ovat ehkä hyötyneet eniten sen ympärillä työskentelevät asiantuntijat: tutkijat, konsultit ja erityyppiset imagologit, kuten mainostoimistot, suhdetoimintaekspertit, toimittajat jne. Mitä enemmän mietin asiaa sitä ilmeisemmältä vaikuttaa, että YVA-instituution tärkeimpänä funktiona ei ehkä olekaan toimia pelkästään "keinona suodattaa kansalaisten mielipiteitä" (9) vaan ruokkia alati kasvavaa ympäristöriitojen sovittelemiseen erikoistunutta asiantuntijakaartia.

Eli, teatterialan terminologiaan palatakseni: hankkeeseen liittyvät lukemattomat selvitykset ja tutkimukset, tilaisuudet ja kokoukset toimivat Potemkinin kulisseina, jotka kompleksisuudellaan täysin peittävät olennaisen, eli hankkeeseen liittyvän, perustavanlaatuisen poliittisen ja moraalisen valinnan. Haluammeko ylipäätänsä loppusijoituksen, ydinvoiman ja kaiken siihen liittyvän teknologisen riskin - vai emmekö halua?

Ruhtinas Potemkin pystytti kulissinsa miellyttääkseen rakastajatartaan, Katariina II:a. En tiedä kuka YVA-kulissien rakentelussa miellyttää ketä - sen kuitenkin toivoisin, että ainakin tutkijat hieman enemmän miettisivät omaa osuuttaan siinä.


Viitteet:

1. Loviisa-liike (kokonaiselta nimeltään "Loviisanseudun puolesta - korkea-aktiivisen ydinjätteen loppusijoitusta vastaan") on, kuten nimestä voi päätellä, loppusijoitushanketta vastaan toimiva kansalaisliike. Se perustettiin helmikuussa 1997, eli heti sen jälkeen kun 4.1.1997 saimme tiedon siitä, että Loviisakin oli ehdolla sijoituspaikkakunnaksi. Liike on nimenomaan edustanut koko Loviisanseutua, eli myös kaikkia Loviisaa ympäröiviä kuntia (ensi kädessä Pernaja, Ruotsinpyhtää, Liljendal ja Lapinjärvi, mutta myös Porvoo lännessä ja Pyhtää idässä). Liike on toiminut puhtaasti yhden asian liikkeenä. Maksaneita jäseniä tällä hetkellä 46 (syyskuu -99), postituslistalla runsaat 100 henkilöä.

2. Näitä ydinvoimaan liittyviä sosiaalisia ja sosialipsykologisia vaikutuksia olen aiemmin pohtinut erilaisissa yhteyksissä (mm. Rosenberg 1979, 1987a ja 1987b).

3. Arto Henrikssonin, IVO:n entisen tiedottajan, nimeäminen Loviisan Sanomien päätoimittajaksi kesällä 1997 herätti luonnollisesti melkoista huomiota. Tämä ei kuitenkaan ole johtanut voimayhtiötä ja Posivaa suosivampaan linjaan, pikemmin päinvastoin.

4. Tämä ilmeni Loviisassa lähes huvittavalla tavalla itse liikkeiden nimissä; loppusijoitusta puoltava liike otti ensin nimekseen Pro Loviisa (jota aiemmin perustettu vastustava liikekin oli ensin harkinnut nimekseen). Kun sitten ilmeni, että nimi olikin jo varattu, se muutti nimensä Loviisan puolesta-liikkeeksi - joka taas erehdyttävästi muistuttaa Loviisa-liikkeen virallista muotoa (vrt alaviite 1). Ei siis ihme, että moni meni sekaisin!

5. Vetoomus on hyvin yksinkertainen ja selkeä ("Me allekirjoittaneet vastustamme korkea-aktiivisen ydinjätteen loppusijoittamista Loviisaan") ja sen ovat tähän asti (syyskuu -99) allekirjoittaneet ainakin 3925 ihmistä.

6. Eräs Loviisa-liikkeen jäsenistä leikkasi kahdesta paikallislehdestä kaikki loppusijoitukseen liittyvät jutut leikekirjaan, ja teki sen perusteella tilaston vuoden 1997 aikana (eli vajan vuoden) tapahtuneesta kirjoittelusta. Sen mukaan pelkästään yleisönkirjoituksia aiheesta kertyi 206 kpl, joista ylivoimaisesti suurin osa oli hanketta vastaan. Tein itse tilastosta jutun Östra Nylandiin 7.2.1997.

7. Onko tätä koskaan muodollisesti luvattu on jossain määrin kiistanalaista. Tärkeintä on kuitenkin, että se on ollut varsin yleinen käsitys - olihan ydinjätteiden vieminen Neuvostoliittoon pitkään itsestäänselvyys. Selvä lupaus asiasta annettiin kuitenkin niinkin myöhään kuin vuonna 1992, jolloin IVO sai luvan loppusijoittaa laitoksen toiminnan yhteydessä syntyvän keski- ja matala-aktiivisen jätteen Hästholmeniin (kaupunginvaltuuston päätös 23.11.1992). Lupa merkitsi luonnollisesti monelle loviisalaiselle pikkusormen antamista paholaiselle (vrt. Östra Nyland 1.2.1997).

8. Aluksi melko hihasta vedettynä ajatuksena suunniteltu energiakeskushanke (LEC) eteni loppusijoituspäätöstä edeltäneenä vuonna huomattavasti eteenpäin, osin onnellisten sattumienkin tuloksena. Kaupungin johto löysi LEC:in myötä, yhdessä Posivan kanssa, eräänlaisen Troijan hevosen - olihan loppusijoitushanke huomattavasti helpompi markkinoida osana suurempaa, ja helpommin hyväksyttävissä olevaa kokonaisutta. Tähän kuuluu mm. Venäjän ydinvoimateollisuuden turvallisuuden parantaminen EU-rahoituksen turvin, osana EU:n pohjoista ulottuvuutta. Loviisa-liike käsitteli asiaa mm. marraskuussa 1998 tehdyssä julkilausumassa (Loviisan Sanomat 24.11.1998).

9. Posivan ja Eurajoen rumasta pelitavasta provosoituneena Loviisan kaupunginvaltuusto oli aivan kalkkiviivoilla hyväksyä, nimenomaan tätä kysymystä varten kokoonkutsutussa ylimääräisessä kokouksessaan, julkilausuman, jonka sisällöksi oli kaavailtu selvää viestiä kunnan myönteisestä suhtautumisesta loppusijoitushankkeeseen. Myrskyisäksi oletettu kokous kuivui kuitenkin täysin kokoon, Posivan samana päivänä (26.5.1999) julkistetun periaatepäätöshakemuksen takia. Tilanteen dramaattisuutta osoitti se, että alustavien tietojen mukaan julkilausuman taakse olikin asettumassa selvä enemmistö - jopa suurempi kuin Eurajoen valtuustossa. Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että mielipiteitten muodostumiseen ja muuttumiseen vaikuttavat yleensä huomattavsti YVA-pohdintaa irrationaalisemmat seikat.

10. Sanat ovat turkulaisen tutkijan Juha Kaskisen, hänen kuvaillessaan YVA-instituution merkitystä demokraattisena vaikutuskeinona (KU 4.12.1998). Tiehankkeita eivät ainakaan kuulemismenettelyt ole keikauttaneet: "Hanke toteutetaan niistä huolimatta". (Kansan Uutiset 4.12.1998; ks. myös Kaskinen 1998.)


Kirjallisuutta:

Ala-Lipasti, J. et al.: Kuntaimagotutkimus. Posiva Oy, Työraportti 99-23, Helsinki 1999

Hokkanen, Pekka: Ydinjätteiden loppusijoituksen YVA-meettelyn kuulemisajan yleisötilaisuudet. JYT2001-tutkimuksia, työraportti 2/1998, Tampereen yliopisto, Politiikan tutkimuksen laitos, Tampere 1998

Hokkanen, Pekka & Kojo, Matti: Ydinjätteiden loppusijoituksen YVA-ohjelman laadintavaiheen yleisötilaisuudet osallistumisen näkökulmasta. JYT2001-tutkimuksia, työraportti 1/1998, Tampereen yliopisto, Politiikan tutkimuksen laitos, Tampere 1998 (1998a)

Horowitz, Irving Louis (ed.): The Rise and Fall of Project Camelot. The M.I.T. Press, Cambridge, Mass. 1967

Lidskog, Rolf (red.): Kommunen och kärnavfallet. 1998

Litmanen & Kaunismaa: Ydinjäte yhteiskuntatieteilijän silmin. Jyväskylän yliopisto, sosiologian julkaisuja 64, Jyväskylä 1999

Ponnikas, Jouni: Kuka päättää, otammeko ydinjätteitä? JYT2001-tutkimuksia, julkaisuja 5/1998, Tampereen yliopisto, Politiikan tutkimuksen laitos, Tampere 1998

Rosenberg, Thomas: Om kärnkraft, osäkerhet och oro. Vasabladet 31.5.1979

Rosenberg, Thomas: Forskaren, makten och folket. Om metod och moral i sociologiskt fältarbete. (Julkaisematon sosiologian pro gradu) Åbo Akademi 1979

Rosenberg, Thomas: På spaning efter en ny tydlighet. Texter om fostran, teknologi och forskning. Boklaget, Helsingfors 1987 (1987a)

Rosenberg, Thomas: Luoja meitä valmiudelta varjelkoon. Teoksessa: Lindblad, Kjell (toim): Tshernobyl: jälkeenjääneet paperit. Perusta/WSOY, Helsinki 1987; s. 182-200 (1987b)

Suominen, Petteri: Myrkyt vai marjat? Ydinjäte ja sitä vastustavien kansalaisliikeeiden toiminat ja vaikutus. JYT2001-tutkimuksia, julkaisuja 6/1998, Tampereen yliopisto, Politiikan tutkimuksen laitos, Tampere 1998

---------------------------------------------------------

The text is ©copyright of the author(s)

Underteckna vår adress
www.adressit.com/kilgrund

Allekirjoita adressi
www.adressit.com/kilgrund

Sign the protest list at
www.adressit.com/kilgrund

 kontakt - yhteys - contacts
kilgrund at gmail.com